Oon kartoittanut mun kenkäkokoelmaa jo reilun vuoden, varastoinut ne mun kirjahyllyjen vitriineihin, käyttänyt jokaista paria kerran pari tai en välttämättä ollenkaan. Ne ovat olleet mun todellinen rakkaus, kylmien iltojen lämmike ja silmäterä. Viikonloput oon viettänyt tupakan savussa siiderilasi kädessä, visaa vinguttaen ja humalaa etsien. Kulkenut keula koholla tuntien, että tätä se elämä on. Musiikkia, valoja ja jatkoja. Hetkessä elämistä. On ollut joku muu, ketä oikeesti onkaan, sellainen rohkea, itsevarma ja räväyttävä. Oon tuhlannut palkkoja uusiin vaatteisiin, syönyt ulkona viidesti viikossa ja ostanut punaista lakkaa kynsiin. Lopettanut lukion ja nauttinut siitä, että mikään ei velvoita mua mihinkään. Mulla oli katto pään päällä, ruoka aina valmiina ja pyykit puhtaana. Mä tulin, menin ja olin. Valvoin yöt, nukuin päivät ja viikonloput oli aina ihan oma lukunsa.

Juttelin mun kavereille paljon viikonlopuista, miten olin mokannut, mun miesseikkailuista ja mun elämästä. Aloitin tän blogin minne kirjoitin mun elämästä. Annoin osoitteen Lahdelle ja Pessille uskoen, että mun elämä ois niin mielenkiintoista, että he jaksais vapaa-ajallaan siitä vielä lukea. Kiukuttelin kotona, koska mä en saanut mennä, tulla ja olla niinkuin halusin. Mä halusin elää mun elämää. Sanoivat, että miksen muuta omilleni. Tuli riitaa ja muutin. Muutostakin tuli sanomista, mistä suutuin, olihan tää mun koti. Mun elämä. Mun ratkaisut. Juttelin isoäidin kanssa puhelimessa ja lopetin koska mä en jaksanut enää kuunnella. Soitin kavereille ja lopetin puhelut, koska en jaksanut kuunnella, sanoin soittavani myöhemmin, enkä koskaan soittanut.
Lauantaisin halusin lähteä baarista pois, koska mulla ei ollut kivaa.

Sitten, mun siskoni mies oli ensimmäinen joka sen sanoi. "Sä olet ihan helvetin itsekeskeinen ihminen." Mä löin luurin korvaan ja itkin. Aattelin, että miten se kehtaa. Tosta puhelusta on 20 minuuttia.

Ostin tänään mallinuken mun kotiin, vaikkei mulla periaatteessa ollut varaa siihen. Kävin myös kosmetologilla ja ostin 50 euroa maksavan kosteusvoiteen, vaikka mulle ei periaatteessa ollut varaa siihen. Tulin kotiin ja aloin maksamaan laskuja ja katsoin, miten mun tilille jäi ihan mitätön summa. Entä ne 12 cm korkokengät joista olin haaveillut ikuisuuden? Entä jos lainaisin äitiltä rahaa niihin.. Mutta entä se kännykkälasku ja lehden tilausmaksu. Mulla ekaa kertaa on velvollisuuksia.

Elin sellaista The Hills / The City-elämää haaveillen työstä muodin parissa, pohdin monesti muotiblogin perustamista ja miten elämä ois kertakaikkisen fantastista, helppoa. Totuushan on, että paistan tienesteikseni patonkeja, kiitän käynnistä lippa päässä ja asun yksin mun kissan kanssa. Lukioaikoina olin tosi yksinäinen ja sain paljon palautetta siitä, miten moni ei pidä musta.
Aina ihmettelin miksi? En ole löytänyt poikaystävää vuosiin, tapaillut muutamaa täydellistä, jotka loppupeleissä ovat aina sanoneet "kun susta ei saa mitään irti". Aina ihmetellyt miksi?
Että mitä vikaa mussa on?

Mä luulen, että löysin tänään syyn, että miksi.

Miten sanoa hienhajuiselle ystävälleen, että hei, sä haiset, vaikka se olisi toisen parhaaksi? Ei sitä sanotakkaan, suoraan ainakaan. Puhutaan ehkä selän takana ja vähitellen jättäydytään seurasta.
Mä luulen, että mulle sanottiin tänään, että sä "haiset". Että katso peiliin.

Missing in action- blogina on tullut tiensä päähän. Lähdin tällä ehkä jakamaan elämääni ja samalla etsimään sitä kuka olen ja pääasiallisesti, mitä etsin?

Mulle on kuitenkin tullut niitä velvollisuuksia, tiskivuori, kissa, laskut ja työ millä elättää itsensä. Että elämä ei ookkaan pelkästään siideriä, 12 cm korkoja ja uusia vaatteita.
Mulla kuitenkin on vielä ystäviä, joista haluan pitää kiinni. Tietää kuinka monta sokeripalaa he laittaa kahviinsa, mikä heidän toinen nimensä on, mitä he haluavat tehdä tulevaisuussa? Mä luulen, että he tietävät musta kaikkiin noihin vastaukset, oon varmasti tehnyt sen selväksi. Haluan tietää, mitä heille kuuluu.

Jossain vaiheessa taisin unohtaa muut, onhan tää mun elämä. Ja kelle muulle tätä elän kuin itselleni? Taisin unohtaa, että ne muut ovat kuitenkin ne, jotkat ovat mut tehteet, jotka pitävät mua kasassa ja jotka tekevät musta sen, mitä minä olen.

Ehkä nostamalla katseen omasta navasta löydän sen, mitä lähdinkin etsimään. Etten enää olisi "kadonnut taistelussa" vaan taistelisin urheasti omat sotani löytäen tieni niistä ulos, voittajana.

Maaliskuun to do lista:

1. Jätä entiset sutinat, vipinät, hoidot, säädöt ja kysymysmerkit, panoista puhumattakaan, menneisyyteen, ne liekit tuskin enää kohoaa tuhkista feeniksin tavoin. Sanotaan, että ne romantiikan puluset paskoivat alleen jättäen korkeintaan linnunpaskan kokoisen läntin mun sydämmeen.

2. Kiinteytä käsivarret.

3. Etsi itselle harrastus (se salin kymppikortti on edelleen käyttämättä) (ja joo, palaa kohtaan kaksi)

4. Pese meikit aina: tää kakskymppisen akne alkaa aiheuttamaan pelottavia flashbackejä menneisyyteen, ihan kun ois murrosikäinen joka päivä pelkkien viikonloppujen lisäksi

5. Viikko yksineloa takana ja edelleen noin 30 muuttolaatikkoa keskellä mun huikeaa 30 neliön elintilaa.

6. Peruspositiivisuus moi, kiva tavata. Oon elänyt niin kauan sadepilvien alla ilman sateenvarjoa, että mun maailma on kastunut kokonaan. Tarviin mankelointia, menestystä ja miehiä.

7. Baarilomaa. Todellakin baarilomaa. Voittajana en oo vielä selvinnyt kertaakaan kotiin (no, okei, en ainakaan pitkään aikaan) ja kotona on sentään kissa seurana. Mitä muuta voi nainen kaivata? ...

8. Hampaiden valkaisu. Toteutan tälläistä heja sverige-teemaa parhaillaan sinisillä silmillä ja keltasilla hampailla. Ehkä siinä on syy mun yksineloon, hemmetin ruotsirasistit.

9. Lähde nyt nainen uuteen nousuun sen elämäsi kanssa. Bongasin ekat rypyt mun otsasta ja hei, täytän pyöreitä vasta loppuvuodesta. Oon selvästikkin elänyt otsa kurtussa liian kauan. Jep, opettele nauttimaan niistä koti-illoista kissan kanssa. Se kissa sentään on oman rotunsa miespuolinen edustaja.