I've been thinking about you babe

Kääpiöstä on kulunut jo pari viikkoa, J:stä kuukausia ja silti, silti ajoittain ajatukset edelleen harhailee siellä harmaalla alueella. Alueella, jota ei ole vielä viety päätökseen, todellisuudessa joo, mun pienessä päässäni ei. Tai tavallaan, tuntuu vain, että joku pieni palanen on vielä jäänyt hampaan koloon. Sitä kai kutsutaan kaipuuksi tai toiveiden elättelyksi. No, J:llä on kuuleman mukaan tyttöystävä ja Kääpiö edelleen surffailee teillä tuntemattomilla. Paluuta kumpaankaan ei siis selvästikkään ole nähtävissä, mutta miesten kanssa pelaaminen on vähän kuin kalustekauppaa opiskelijabudjetilla. Hyvien tarjouksien puuttuessa sitä lähtee ihan suosiolla second hand kierrokselle. Tottakai voi säästää iäisyyden laatuun, sellaiseen "joka kestää", mutta se aika ilman sitä uutta sohvaa on ajoittain... kovaa? Leffaillat, koti-illat tai ihan vaan kaikki illat tuntuu välillä kovalta yksin siellä maassa maaten. Tottakai voi turvautua niihin secondhandtyynyihin, mutta kolmen tonnin divaanin pyöriessä mielessä, sitä harvoin tajuaa edessä olevia secondhandlöytöjä. Ja tottakai aina mukaan mahtuu niitä koin syömiä kirppukasoja, joita pitää kun _ei muuhunkaan ollut varaa_. Mutta niistä harvemmin seuraa mitään ihottumaa kummempaa. No, mä tässä huonekalukauppaskaalassa olen kirppiksellä. Säästöt oon syönyt, niistä haaveilen, mutta sanotaan, että motivaatio pennosten pyörittämiseen on hiipunut. Sitä kai kutsutaan tyytymiseksi. Kaikki käy, kirpparilta tai ei.

Mutta in real life, etsin kämppää, oon varannut kampaajan ja mietin jatkokoulutuspaikkoja. Sellainen uusi alku. Tosin vanhassa kaupungissa, mutta en anna itse kaupungin vaikuttaa. Make the most of it joku viisas sanoisi. Kuitenkin, sellainen oma pikku kotinen, kasa elokuvia, kynttilöitä, halpaa viiniä ja ystäviä, jotka come and go kun haluavat, siitä mä haaveilen. Se on mun tulevaisuutta vuoden tähtäimellä. Tai sanotaan puolen vuoden tähtäimellä.

Että aloittaisin uuden elämän. Oman elämän. Tekisin siitä sitä, mitä itse haluan. Koska loppujen lopuksi, se elämähän on vain itsestä kiinni. Samoin he huonekalut. Tärkeintähän loppupeleissä kuitenkin on, että on katto pään päällä. Ja mulla on edelleen omat kultaiset huonekaluni, laatua, turvaa ja jotain, mihin mulla on aina painaa pää. Niillä pärjää.

Täällä ryhdistäytynyt ihmisolento moi.
Ryhdistäytynyt ja ryhdistäytynyt, oon vaan mennyt lomailun sijaan töihin. Life is great. Maanantaina olin kotona vaikka Lahti soitti mulle yöllä kahden aikaan kutsuen kaupungille. Se on citykissa. Varsinainen extreme-citykissa. Siellä se seikkaili pakkasessa bemarien joukossa ilman päämäärää. Ja mitä tekee lojaali ystävä: "mä oon jo pyjamassa - jään kotiin". Olin ekaa kertaa aikoihin väsynyt, siis totaalisen uupunut töistä ja miten se punkka houkuttelinkin enemmän kuin mikään tai 'ketään'. No, okei, mun exhoukutin on toisella puolella Suomea joten paikka on vapaana. Call me.

Mutta tää tipaton ei ookkaan niin ongelmallinen mitä luulin. Aika lepposaa, sanoisin. Lupauduin ottamaan sunnuntain aamuvuoronkin. Oon astunut sellaisin askelin uusiin saappaisiin, aikuisuuden saappaisiin, vastuullisen naisen saappaisiin, että oon shokissa itsekkin. Sunnuntai + aamuvuoro, combo mitä mä en ole todistanut vuosiin. (No okei, ehkä kuukausiin). Päässä soi vaan päivästä, lähinnä jokaisesta voitetusta viikonlopusta toiseen, "I believe I can fly, I believe I can touch the sky". Niin positiivistä, optimistista ja toiverikasta tulevaisuutta ja elämää mä elän nyt. Ennenkaikkea, tipatonta.

Ainiin. Blogilista, siellähän tämä blogin poikanen keikkuu, tiedostaen huikeat 5 lukijaansa viikossa. Sinä siellä, muu kuin minä tai mahdollisesti Lahti, olethan tietoinen, että kaikki kommentti on tervetullutta. Keskustelu ja neuvot sitäkin rakkaampia. Viestintuojaa ei ammuta täälläkään, jätähän itsestäsi siis jäljen blogiini kommentin turvin!

I wanna be somebody if for one dance

Huomenta. Täällä se snoopykalsarinen tosielämän Xena taas. Noin 2,5 nukutun tunnin jälkeen oon viettänyt aikaani sängyn pohjalla todellisuuden, kebablihojen ja suklaan kera. Mun päässä pyörii vaan "nouse ylös nainen", mutta miten se itsesäälissä rypeminen lämmittääkään haavoittunutta sydäntä kebablihan tavoin.
Sanokaa mun sanoneen, tuplamajoneesi on jokaisen sydänsurusunnuntain paras ystävä.

Anyway, lähetin B:lle vielä viestiä. Että josko nähtäis tänään, "niin paljon asioita sanomatta". Tiedä siitä sitten, oli pakko laittaa jotain houkutinta siihen verta vuotavaan proosaan, enemmän kuin mitään mä haluaisin nähdä sen ja tunnustella miltä tuntuu. Että tarviiko sitä uuden nessupaketin viimeyönä kulutetun sijalle vai juoksenko kotiin kärrynpyöriä heittäen voittajana.
Ehkä B vastaa ehkä ei, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että sain siihen viestiin kaiken mitä halusinkin, että jos sitä paluuviestiä ei saavu, mä elän onnellisena elämäni loppuun asti. Ettei kaduttais. Tosin, mene sitten sanomaan minkä superkäänteen mun emotionaalinen vuoristorata vielä saa alleen. Ihan kuin sitä nyt ennen ei ois tapahtunut.

Tää ympyrä tulee jokatapauksessa sulkeutumaan tänään, se lähtee huomenna 6 tunnin päähän pisteestä A, mitä kotikaupungiksi nimitän.
Noo, case closed so to speak ja uutta pökköä pesään. Onneksi tänään kutsuu vielä sauna, naamio ja mamman mustikkapiirakka, jos ei niillä nousevaa naista synny, en sitten tiedä millä. Tai no joo, jos se B vastais. Mutta hyvät on noi mustikkapiirakka, sauna ja naamiokin.

Pitäis ehkä mennä suihkuun, etsiä jotain pitsiä päälle ja tuntea olonsa taas eläväksi. Mutta hitto vie, kyllä toi kebabliha houkuttelee edelleen.

Bang bang my baby shot me down

Tää mun vuoden 2009 itsenäinen soturinainen suunnitelma ei lähtenyt ihan toiveiden mukaan käyntiin. Ja hei, eletään sentään vasta neljättä päivää tältä vuodelta.
Kello on 06:19, takana töitä, koti-ilta leffan ja kalkkunaleivän kanssa, takana kolme tuntia Se Oikea- chattiä ja nukahtamista. Kunnes, (rumpujen pärinää) B alias kääpiö soittaa. Shit.
Olin ehtinyt jo 'unohtaa' koko ihmisen, poistaa sen numerot ja ne kymmenet tikarinlailla pistävät viestit romukoppaan ja tadaa, siinä se vilkkuu, numerosarja kännykän ruudulla. Paniikin omaisesti painoin vaan 'hiljennä', arvasin heti, ketä kyseessä on, mutten ollut ihan varma. Se soitti uudelleen ja mä tyhmänä (ja ilmeisen heikkona) vastasin. Shit.

Juteltiin voiko hän tulla meille yöksi, miten hän on pahoillaan kaikesta (joo, unohdinko kertoa miten kyseinen Romeo yritti iskeä työkaveriani ja kertoi millainen säälittävä kedon kukka olinkaan.) ja haluisi halata mua ja lohduttaa.
Erinäisten mutkien ja pomppujen, viestien ja puheluiden jälkeen mä kirjoittelen täällä katkerana vuodatusta omasta kyvyttömyydestäni vastustaa vanhaa suolaa. Ja se sammui, nukahti tai esitti jompaa kumpaa. Yhtä kaikki.

Mulle oli ihan fine toi kyseinen bootycallin rooli, en mä mitään romanssia ois välttämättä (no enPÄ) halunnutkaan, tietäen, että hän lähtee kuitenkin kauas. Ylihuomenna itseasiassa. Silti se mies viiltää mun sielua, sisintä ja sydäntä pahemmin kuin mikään. Ois jättänyt soittamatta. Ja ennenkaikkea, miks mä en jättänyt vastaamatta??? Ja miksi aina heltyy, tai vastaa puhelimeen kun tietää heltyvänsä kun kuulee kuinka ihana sitä onkaan. Miksei sitä vaan ime itseensä tota "oot ihana jne"-roskaa ja paina sitten sitä punasta luuria? Ehei. Sitä haluaa enemmän ja enemmän ja kokeilee rajojaan ja niinhän sitä sanotaan, ahneella on katkera loppu. Tuntuu vaan, että mä olen aina se osapuoli joka on ahne, katkera ja jolta ne jutut loppuu.

Aina ois voinut jättää sen viimeisen viestin lähettämättä, viimeisen puhelun soittamatta uskoen, että se ois pelastanut palasen sitä ihmisyyttä ja itsekunnioitusta mikä tollaisen sotkun jälkeen voi vaan ihmisessä pihistä.

Ja ne uudenvuoden lupaukset miten selviin, selviin ja selviin, yksin ja upeana. Yks snoopykalsarinen rasvalettinen vanhapiika ilmottautuu. No, yksin olen. Mutta selviimisestä en tiedä. Vaikkei loppupeleissä no harm done. Ja onhan mulla Se Oikea-chatti.

Ehkä otan uuden, radikaalin lähestymistavan tähän tilanteeseen:
-Hanki salainen numero tai prepaidi jota vaihdat viikon välein
-Poista neljättä kertaa B:n alias kääpiön numero puhelimesta ja PIDÄ SE POISSA
-Älä vastaa puheluihin joista tiedät 3 viimestä numeroa ja tiedät ketä soittaa ja tiedät miten asiat menee kuitenkin mutta vastaat muka viattomana "mitä asiaa"
-Älä palaa jo huonoksi havaittuun vaikka sen mielestä olisit ihana, upee ja loistava ja vaikka se ois kuinka pahoillaan ja vaikka miten sen mielestä MUN kaverit valehtelee ja miten SE on puolustanut MUA sen kavereille

Mä jäin vaan miettimään, että mitä hittoa tarkoittaa "mä välitän susta ihan hirveesti, en vaan tiedä vielä millä tavoin". Suomennettuna: "oon päättänyt hakata sut henkisesti, en vaan tiedä vielä vasaralla vai moukarilla".

Shit.

Ps. Jotenkin koominen toi 2 päivää sitten kirjoitettu (Missing) IN ACTION. Valkonen lippu heiluu taas, ja oon takaisin siinä, mistä joskus aloitettiin: MISSING (in action) Buu.

Ps. Melkeen unohdin tärkeimmän, eräs perheenjäsen meni tänään kihloihin. Lupasin olla kukkastyttö tai riisinjakaja. Muihin hommiin tarvitaan kuulemma partneri, "ees sellainen esittely-yksilö". Éttä kaikki esittely-yksilöt, saa soittaa.

2009

Mä en ole tullut vielä lopputulokseen, oliko uusivuosi helvetin upea vai hirveä. Luultavasti jälkimmäistä, mutta ikimuistoinen kuitenkin kokonaisuudessaan. Eksyttiin Lahden kanssa epäilyttäviin teknobileisiin selvinpäin, piiloteltiin pusikoissa siiderien kera, tyhjennettiin pulloa toisen perään ja oltiin räjähdysvalmiina vastaanottamaan uusivuosi ennen kuin kello oli edes puoltayötä. Niin nopeaa humalaa en oo pienen elämäni aikana todistanut, mutta mulla on lieventäviä asianhaaroja PALJON.

1. Teknobileet

2. Teknobileet ja bemarit parkkipaikalla

3. Teknobileet täynnä laservaloja

4. Teknobileet täynnä syntymäkunnan kasvatteja, jotka toivoin jo unohtaneeni. Ainiin, naapurin "jussihan" se siinä ja "ooi ihana nähdä pitkästä aikaa".

En oo ehkä ikinä elämässäni valehdellut niin paljon kuin sen tunnin aikana mitä kyseisessä bileparatiisissa hengattiin. Oli muka niin kivaa nähdä kaikkia, kaikki oli niin kauniita ja komeita ja mä en tiedä - mutta se viinipullo oli mun paras ystävä koko illan. Sellainen "to die for"-ystävä.

Päädyttiin Lahden kanssa paikalliseen yökerhoon, vietettiin herkkiä hetkiä posliinipyntyn kanssa ja Lahti päätyi kotiin. Oon niin huono ystävä, mun ois pitänyt vaan kiertää se korkki lujemmin kiinni mutta niiden teknovalojen sokaisemana mä kaadoin lisää. Ja lisää.

No, onneksi Lahdella oli koko suku koolla kun hän teki näyttävän paluun kotikulmille. Ja mä nolona huusin "hyvää uuttavuotta". Hyvä minä, hyvä Lahti.

Päädyin takaisin yöelämään, YKSIN. En tiedä minkä sortin "oon itsenäinen nainen, meen yksin, selviin yksin ja nautin yksin"-oivallus oli iskenyt, mutta portsarin mut muistaessa ja ilmaiseksi sisäänpäässessäni tunsin oloni upeaksi. Vaikka näin jälkeenpäin, miten mua ja Lahtea ois voinut unohtaa, se portsarihan pelasti meidät sieltä vessakopista ja sitä paitsi, olin maksanut itseni jo kerran sisään. Mutta, ainahan sitä voi toivoa, uskoa ja muuntaa totuutta.
Loppuilta onkin sitten tupakansavua, discopalloja ja tyhjää täynnä. Ei kannata kysyä, en muista kuitenkaan.

Päädyin makkaraperunoiden, kahden kumoon kaatumisen ja otsalla levänneen ketsupin jälkeen kotisohvalle, sammuin ja no, tässä ollaan, päivän kooman jälkeen.

Oon elänyt aamun tuskissani, pohtien elämän ja uudenvuoden tarkoitusta, mietin viime vuotta ja no, pohtinut paljon. Oon yrittänyt pohtia äitini viisaita sanoja siitä, miten kaikesta oppii. Kyseinen lause yhdistettynä viime vuoteen; mä en oppinut mitään. Tein samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Ja en tiedä oonko oppinut vieläkään. Ehkä tää tipaton tammikuu saa mut oikeille poluille, rauhoittumaan, hankkimaan sen salikortin, kiinteän takapuolen ja puhtaan omantunnon. Mä oon valmis niille kaikille.

Lainatakseni mun rakasta äitiäni vielä: "Mieti positiivisesti, ei sulla ainakaan vois mennä huonommin". Mikä sarkasmin kreikkalainen jumalatar. Mun äiti siis. Mutta totta, itse olen kuoppaa kaivanut, sinne pudonnut ja langennut jokaiseen rottaan, mikä sinne kuoppaan on tiensä löytänyt. Ajattelin vuonna 2009 tehdä siitä kuopasta mun oman positiivisen pesäkolosen, heittää ne rotat ns "helvetiin" ja odottaa sitä pelastavaa köyttä kömpiväksi. Mutta siihen saakka, aion olla happily ever after mun kuopan kanssa.

Tai joo, Carrien sanoja tulkitakseni:

Maybe some women aren'tmeant to be tamed. Maybethey just need to run
free til they find someone justas wild to run with them.

Ehkä mä tarvitsen vain jonkun, joka sinne kuoppaan mun kanssa putoaa. Yhtä kaikki, parhaillaan, mulle kelpaa kaikki - tai ei ketään.

Oon onnellinen ja yritän olla. Ennenkaikkea nauttia siitä kaikesta mitä mulla on. Kaikkien niiden eroottisten tanssiliikkeiden, miesseikkailuiden ja "miks kukaan ei rakasta mua"-kyynelten jälkeen, tiedän tietäväni vähän enemmän siitä, kuka mä olen, mitä mä haluan ja mitä mä omistan. Eikö se ole jo jotain? Ehkä se on parempaa kuin se poikaystävä, unelmien työpaikka tai se sikakallis laukku mistä mä koko vuoden haaveilin.

Ja kuten mä olen aina mun ystäville niiden rintojen, pitkien säärten tai hoikemman uuman tai miesten puutteessa sanonut ; "mun mielestä ne mitä muut mieltää virheiksi / puutteiksi tekee ihmisestä vaan kauniimman ja mielenkiintoisemman - mun silmiin täydellisen"

Ei kukaan tarvitse toista tekemään itsestään täydellistä. Se toinen vaan ehkä täydentää toista, ei tee hänestä täydellistä. Sen mä yritän muistaa tänä vuonna. Sen mä lupaan vuonna 2009. Että mäkin kaikista mokista huolimatta oon, ihminen.

Vuoden 2009 hymysuin aloittan,

(missing) IN ACTION