Oon kartoittanut mun kenkäkokoelmaa jo reilun vuoden, varastoinut ne mun kirjahyllyjen vitriineihin, käyttänyt jokaista paria kerran pari tai en välttämättä ollenkaan. Ne ovat olleet mun todellinen rakkaus, kylmien iltojen lämmike ja silmäterä. Viikonloput oon viettänyt tupakan savussa siiderilasi kädessä, visaa vinguttaen ja humalaa etsien. Kulkenut keula koholla tuntien, että tätä se elämä on. Musiikkia, valoja ja jatkoja. Hetkessä elämistä. On ollut joku muu, ketä oikeesti onkaan, sellainen rohkea, itsevarma ja räväyttävä. Oon tuhlannut palkkoja uusiin vaatteisiin, syönyt ulkona viidesti viikossa ja ostanut punaista lakkaa kynsiin. Lopettanut lukion ja nauttinut siitä, että mikään ei velvoita mua mihinkään. Mulla oli katto pään päällä, ruoka aina valmiina ja pyykit puhtaana. Mä tulin, menin ja olin. Valvoin yöt, nukuin päivät ja viikonloput oli aina ihan oma lukunsa.

Juttelin mun kavereille paljon viikonlopuista, miten olin mokannut, mun miesseikkailuista ja mun elämästä. Aloitin tän blogin minne kirjoitin mun elämästä. Annoin osoitteen Lahdelle ja Pessille uskoen, että mun elämä ois niin mielenkiintoista, että he jaksais vapaa-ajallaan siitä vielä lukea. Kiukuttelin kotona, koska mä en saanut mennä, tulla ja olla niinkuin halusin. Mä halusin elää mun elämää. Sanoivat, että miksen muuta omilleni. Tuli riitaa ja muutin. Muutostakin tuli sanomista, mistä suutuin, olihan tää mun koti. Mun elämä. Mun ratkaisut. Juttelin isoäidin kanssa puhelimessa ja lopetin koska mä en jaksanut enää kuunnella. Soitin kavereille ja lopetin puhelut, koska en jaksanut kuunnella, sanoin soittavani myöhemmin, enkä koskaan soittanut.
Lauantaisin halusin lähteä baarista pois, koska mulla ei ollut kivaa.

Sitten, mun siskoni mies oli ensimmäinen joka sen sanoi. "Sä olet ihan helvetin itsekeskeinen ihminen." Mä löin luurin korvaan ja itkin. Aattelin, että miten se kehtaa. Tosta puhelusta on 20 minuuttia.

Ostin tänään mallinuken mun kotiin, vaikkei mulla periaatteessa ollut varaa siihen. Kävin myös kosmetologilla ja ostin 50 euroa maksavan kosteusvoiteen, vaikka mulle ei periaatteessa ollut varaa siihen. Tulin kotiin ja aloin maksamaan laskuja ja katsoin, miten mun tilille jäi ihan mitätön summa. Entä ne 12 cm korkokengät joista olin haaveillut ikuisuuden? Entä jos lainaisin äitiltä rahaa niihin.. Mutta entä se kännykkälasku ja lehden tilausmaksu. Mulla ekaa kertaa on velvollisuuksia.

Elin sellaista The Hills / The City-elämää haaveillen työstä muodin parissa, pohdin monesti muotiblogin perustamista ja miten elämä ois kertakaikkisen fantastista, helppoa. Totuushan on, että paistan tienesteikseni patonkeja, kiitän käynnistä lippa päässä ja asun yksin mun kissan kanssa. Lukioaikoina olin tosi yksinäinen ja sain paljon palautetta siitä, miten moni ei pidä musta.
Aina ihmettelin miksi? En ole löytänyt poikaystävää vuosiin, tapaillut muutamaa täydellistä, jotka loppupeleissä ovat aina sanoneet "kun susta ei saa mitään irti". Aina ihmetellyt miksi?
Että mitä vikaa mussa on?

Mä luulen, että löysin tänään syyn, että miksi.

Miten sanoa hienhajuiselle ystävälleen, että hei, sä haiset, vaikka se olisi toisen parhaaksi? Ei sitä sanotakkaan, suoraan ainakaan. Puhutaan ehkä selän takana ja vähitellen jättäydytään seurasta.
Mä luulen, että mulle sanottiin tänään, että sä "haiset". Että katso peiliin.

Missing in action- blogina on tullut tiensä päähän. Lähdin tällä ehkä jakamaan elämääni ja samalla etsimään sitä kuka olen ja pääasiallisesti, mitä etsin?

Mulle on kuitenkin tullut niitä velvollisuuksia, tiskivuori, kissa, laskut ja työ millä elättää itsensä. Että elämä ei ookkaan pelkästään siideriä, 12 cm korkoja ja uusia vaatteita.
Mulla kuitenkin on vielä ystäviä, joista haluan pitää kiinni. Tietää kuinka monta sokeripalaa he laittaa kahviinsa, mikä heidän toinen nimensä on, mitä he haluavat tehdä tulevaisuussa? Mä luulen, että he tietävät musta kaikkiin noihin vastaukset, oon varmasti tehnyt sen selväksi. Haluan tietää, mitä heille kuuluu.

Jossain vaiheessa taisin unohtaa muut, onhan tää mun elämä. Ja kelle muulle tätä elän kuin itselleni? Taisin unohtaa, että ne muut ovat kuitenkin ne, jotkat ovat mut tehteet, jotka pitävät mua kasassa ja jotka tekevät musta sen, mitä minä olen.

Ehkä nostamalla katseen omasta navasta löydän sen, mitä lähdinkin etsimään. Etten enää olisi "kadonnut taistelussa" vaan taistelisin urheasti omat sotani löytäen tieni niistä ulos, voittajana.

Maaliskuun to do lista:

1. Jätä entiset sutinat, vipinät, hoidot, säädöt ja kysymysmerkit, panoista puhumattakaan, menneisyyteen, ne liekit tuskin enää kohoaa tuhkista feeniksin tavoin. Sanotaan, että ne romantiikan puluset paskoivat alleen jättäen korkeintaan linnunpaskan kokoisen läntin mun sydämmeen.

2. Kiinteytä käsivarret.

3. Etsi itselle harrastus (se salin kymppikortti on edelleen käyttämättä) (ja joo, palaa kohtaan kaksi)

4. Pese meikit aina: tää kakskymppisen akne alkaa aiheuttamaan pelottavia flashbackejä menneisyyteen, ihan kun ois murrosikäinen joka päivä pelkkien viikonloppujen lisäksi

5. Viikko yksineloa takana ja edelleen noin 30 muuttolaatikkoa keskellä mun huikeaa 30 neliön elintilaa.

6. Peruspositiivisuus moi, kiva tavata. Oon elänyt niin kauan sadepilvien alla ilman sateenvarjoa, että mun maailma on kastunut kokonaan. Tarviin mankelointia, menestystä ja miehiä.

7. Baarilomaa. Todellakin baarilomaa. Voittajana en oo vielä selvinnyt kertaakaan kotiin (no, okei, en ainakaan pitkään aikaan) ja kotona on sentään kissa seurana. Mitä muuta voi nainen kaivata? ...

8. Hampaiden valkaisu. Toteutan tälläistä heja sverige-teemaa parhaillaan sinisillä silmillä ja keltasilla hampailla. Ehkä siinä on syy mun yksineloon, hemmetin ruotsirasistit.

9. Lähde nyt nainen uuteen nousuun sen elämäsi kanssa. Bongasin ekat rypyt mun otsasta ja hei, täytän pyöreitä vasta loppuvuodesta. Oon selvästikkin elänyt otsa kurtussa liian kauan. Jep, opettele nauttimaan niistä koti-illoista kissan kanssa. Se kissa sentään on oman rotunsa miespuolinen edustaja.

"If you are single there is always one thing you should take out with you on a Saturday night... your friends.” - Carrie Bradshaw

B alias Kääpiö is back in town. Haluan katsoa kaukaa ja nauraa.

"Hakataan se"

Ollaan oltu Pessin kanssa kuin paita ja peppu yläasteelta asti. Kaikki puhui aina meistä monikossa, ei koskaan erikseen, tosin, ei me hirveesti taidettu erossa ollakkaan. Haaveiltiin aina miehistä, tanssittiin Britneyn tahtiin, juotiin ns. "perseitä" kunnantalon takana jaetun Ginipaketin voimin. Oltiin vaan nuoria. Me ei ikinä kuuluttu niihin suosittuihin, taidettiin perustaa joku oma piirikunta jota kutsuttiin "laudoiksi". Miesmenestyksestä nyt ei voi puhua missään muodossa. Kyllähän kumpikin jonkun miehenalun loppujen lopuksi löysi, Pessi kaksikin, mutta voittajana ei kumpikaan tainnut niistä suhteista selvitä. Jossain vaiheessa meidänkin tiet erosi, kasvettiin erilleen erinäisistä syistä. Kunnes Pessi..myönnettäköön; erosi. Mä sain mun parhaan ystävän takaisin. Siitä alkoikin meidän yhteinen taival tanssilattioita täyttäen.

Pessi tapasi RR:n baarissa. Mä en ollut nähnyt sitä aikoihin niin onnellisena. Se vaan oli, hymyili ja analysoi jokaista pilkkua ja pistettä jokaisessa viestissä. Pessi oli taas sitä, mitä se parhaimmillaan on - onnellinen. Pessillä on taipumusta ottaa erot tosi raskaasti ja kun rakastuu, rakastuu täysillä. Se tyttö on täynnä sydäntä ja niin valmis jakamaan sen jonkun kanssa. Mä en usko, että Pessi vois koskaan olla kokonainen ilman toista puoliskoa vaikken tollaiseen pariutumis-muodostammekokonaisuuden-teoriaan uskokkaan. Ja RR tuli ja täytti kai sen tyhjiön, mihin Pessi kaipasi kaikkein eniten täytettä. Olihan P saanut ystävänsä takaisin, elämänsäkin tavallaan, mutta RR oli se, jonka takia lähdettiin ostamaan uutta talvitakkia ja hiuksenpidennyksiä.

Siitä seurasi treffejä, baarissa tapaamisia, metsästystä, analysointia, hymyä, onnea ja toiveita siitä täydellisestä poikaystävästä. Uusivuosikin päättyi onnellisesti kun RR oli ilmestynyt 24 kilsaa kaakkoon Pessin takia. Uudenvuoden jälkeen P pääsikin kunnolla baareilun makuun, RR:n takia mä luulisin, vaikkei se sitä monesti myöntänytkään. Se niin kovin halusi tietää mitä RR ajattelee, missä he menee vai meneekö ollenkaan. No, se meno sitten loppui johonkin pisteeseen. Tätä absoluuttisen nollakohdan tarinaa ei tunneta vieläkään : ei vastannut viesteihin, ei puhunut, ei moikannut. Mites se RR:n "mussukka" olikin yhtäkkiä murheen murtama juuri RR:n takia?

Pessi on ollut rikki, vaikka se urhoollisesti onkin pitänyt panssaria päällä ja aseet kädessä. Se taistelee rakkauden puolesta jos on pakko, ne panssarit ei putoa eikä valkoinen lippu liehu varmasti vielä kuukausiin. Mutta mä tiedän, että se miettii mitä jos RR ei vastaakkaan.
Mä en tiedä onko RR vaan helkkarin hyvä pelimies vaikka Pessi siinä prinssiainesta näkikin. Mun epäilykset heräsi jo sen sinivihreän tuulitakin kohdalla. Vai mitä se on? Mies ei ainakaan. Mysteeri tosin vielä pitkään.

P lähetti mulle viestiä tänään, että koskakohan meidän miesonni kääntyy, että koska oikeasti ollaan onnellisia. Mä olen miettinyt samaa. Niistä yläasteen laudoista kuitenkin on kehittynyt kaksi kehityskelpoista kissaa ja ne kotikylän kovikset on menneet naimisiin, hankkineet lapsia ja lihonneet 20 kiloa. Että miten ne saa kaiken ja reilusti enemmän (kolesteroli ja sydänviat) ja me ei saada mitään? Viis niin omasta onnesta, mä edelleen itken J:n perään, mutta Pessi, se on kaikkea muuta kuin kehityskelpoinen, se on kaikkea mitä mies voi toivoa. Enkä nyt tarkota niitä 2 metrin sääriä tai kiinteetä vatsaa vaan sen suurta sydäntä. Se sydän ratkee rakkaudesta, eikä se halua edes laastareita päälle. Se tarvitsee pysyvän paikan, sellaisen johon voi luottaa, joka parantaa ja tekee siitä sen, mitä Pessin kuuluiskin olla - kokonainen.

I've been thinking about you babe

Kääpiöstä on kulunut jo pari viikkoa, J:stä kuukausia ja silti, silti ajoittain ajatukset edelleen harhailee siellä harmaalla alueella. Alueella, jota ei ole vielä viety päätökseen, todellisuudessa joo, mun pienessä päässäni ei. Tai tavallaan, tuntuu vain, että joku pieni palanen on vielä jäänyt hampaan koloon. Sitä kai kutsutaan kaipuuksi tai toiveiden elättelyksi. No, J:llä on kuuleman mukaan tyttöystävä ja Kääpiö edelleen surffailee teillä tuntemattomilla. Paluuta kumpaankaan ei siis selvästikkään ole nähtävissä, mutta miesten kanssa pelaaminen on vähän kuin kalustekauppaa opiskelijabudjetilla. Hyvien tarjouksien puuttuessa sitä lähtee ihan suosiolla second hand kierrokselle. Tottakai voi säästää iäisyyden laatuun, sellaiseen "joka kestää", mutta se aika ilman sitä uutta sohvaa on ajoittain... kovaa? Leffaillat, koti-illat tai ihan vaan kaikki illat tuntuu välillä kovalta yksin siellä maassa maaten. Tottakai voi turvautua niihin secondhandtyynyihin, mutta kolmen tonnin divaanin pyöriessä mielessä, sitä harvoin tajuaa edessä olevia secondhandlöytöjä. Ja tottakai aina mukaan mahtuu niitä koin syömiä kirppukasoja, joita pitää kun _ei muuhunkaan ollut varaa_. Mutta niistä harvemmin seuraa mitään ihottumaa kummempaa. No, mä tässä huonekalukauppaskaalassa olen kirppiksellä. Säästöt oon syönyt, niistä haaveilen, mutta sanotaan, että motivaatio pennosten pyörittämiseen on hiipunut. Sitä kai kutsutaan tyytymiseksi. Kaikki käy, kirpparilta tai ei.

Mutta in real life, etsin kämppää, oon varannut kampaajan ja mietin jatkokoulutuspaikkoja. Sellainen uusi alku. Tosin vanhassa kaupungissa, mutta en anna itse kaupungin vaikuttaa. Make the most of it joku viisas sanoisi. Kuitenkin, sellainen oma pikku kotinen, kasa elokuvia, kynttilöitä, halpaa viiniä ja ystäviä, jotka come and go kun haluavat, siitä mä haaveilen. Se on mun tulevaisuutta vuoden tähtäimellä. Tai sanotaan puolen vuoden tähtäimellä.

Että aloittaisin uuden elämän. Oman elämän. Tekisin siitä sitä, mitä itse haluan. Koska loppujen lopuksi, se elämähän on vain itsestä kiinni. Samoin he huonekalut. Tärkeintähän loppupeleissä kuitenkin on, että on katto pään päällä. Ja mulla on edelleen omat kultaiset huonekaluni, laatua, turvaa ja jotain, mihin mulla on aina painaa pää. Niillä pärjää.

Täällä ryhdistäytynyt ihmisolento moi.
Ryhdistäytynyt ja ryhdistäytynyt, oon vaan mennyt lomailun sijaan töihin. Life is great. Maanantaina olin kotona vaikka Lahti soitti mulle yöllä kahden aikaan kutsuen kaupungille. Se on citykissa. Varsinainen extreme-citykissa. Siellä se seikkaili pakkasessa bemarien joukossa ilman päämäärää. Ja mitä tekee lojaali ystävä: "mä oon jo pyjamassa - jään kotiin". Olin ekaa kertaa aikoihin väsynyt, siis totaalisen uupunut töistä ja miten se punkka houkuttelinkin enemmän kuin mikään tai 'ketään'. No, okei, mun exhoukutin on toisella puolella Suomea joten paikka on vapaana. Call me.

Mutta tää tipaton ei ookkaan niin ongelmallinen mitä luulin. Aika lepposaa, sanoisin. Lupauduin ottamaan sunnuntain aamuvuoronkin. Oon astunut sellaisin askelin uusiin saappaisiin, aikuisuuden saappaisiin, vastuullisen naisen saappaisiin, että oon shokissa itsekkin. Sunnuntai + aamuvuoro, combo mitä mä en ole todistanut vuosiin. (No okei, ehkä kuukausiin). Päässä soi vaan päivästä, lähinnä jokaisesta voitetusta viikonlopusta toiseen, "I believe I can fly, I believe I can touch the sky". Niin positiivistä, optimistista ja toiverikasta tulevaisuutta ja elämää mä elän nyt. Ennenkaikkea, tipatonta.

Ainiin. Blogilista, siellähän tämä blogin poikanen keikkuu, tiedostaen huikeat 5 lukijaansa viikossa. Sinä siellä, muu kuin minä tai mahdollisesti Lahti, olethan tietoinen, että kaikki kommentti on tervetullutta. Keskustelu ja neuvot sitäkin rakkaampia. Viestintuojaa ei ammuta täälläkään, jätähän itsestäsi siis jäljen blogiini kommentin turvin!

I wanna be somebody if for one dance

Huomenta. Täällä se snoopykalsarinen tosielämän Xena taas. Noin 2,5 nukutun tunnin jälkeen oon viettänyt aikaani sängyn pohjalla todellisuuden, kebablihojen ja suklaan kera. Mun päässä pyörii vaan "nouse ylös nainen", mutta miten se itsesäälissä rypeminen lämmittääkään haavoittunutta sydäntä kebablihan tavoin.
Sanokaa mun sanoneen, tuplamajoneesi on jokaisen sydänsurusunnuntain paras ystävä.

Anyway, lähetin B:lle vielä viestiä. Että josko nähtäis tänään, "niin paljon asioita sanomatta". Tiedä siitä sitten, oli pakko laittaa jotain houkutinta siihen verta vuotavaan proosaan, enemmän kuin mitään mä haluaisin nähdä sen ja tunnustella miltä tuntuu. Että tarviiko sitä uuden nessupaketin viimeyönä kulutetun sijalle vai juoksenko kotiin kärrynpyöriä heittäen voittajana.
Ehkä B vastaa ehkä ei, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että sain siihen viestiin kaiken mitä halusinkin, että jos sitä paluuviestiä ei saavu, mä elän onnellisena elämäni loppuun asti. Ettei kaduttais. Tosin, mene sitten sanomaan minkä superkäänteen mun emotionaalinen vuoristorata vielä saa alleen. Ihan kuin sitä nyt ennen ei ois tapahtunut.

Tää ympyrä tulee jokatapauksessa sulkeutumaan tänään, se lähtee huomenna 6 tunnin päähän pisteestä A, mitä kotikaupungiksi nimitän.
Noo, case closed so to speak ja uutta pökköä pesään. Onneksi tänään kutsuu vielä sauna, naamio ja mamman mustikkapiirakka, jos ei niillä nousevaa naista synny, en sitten tiedä millä. Tai no joo, jos se B vastais. Mutta hyvät on noi mustikkapiirakka, sauna ja naamiokin.

Pitäis ehkä mennä suihkuun, etsiä jotain pitsiä päälle ja tuntea olonsa taas eläväksi. Mutta hitto vie, kyllä toi kebabliha houkuttelee edelleen.

Bang bang my baby shot me down

Tää mun vuoden 2009 itsenäinen soturinainen suunnitelma ei lähtenyt ihan toiveiden mukaan käyntiin. Ja hei, eletään sentään vasta neljättä päivää tältä vuodelta.
Kello on 06:19, takana töitä, koti-ilta leffan ja kalkkunaleivän kanssa, takana kolme tuntia Se Oikea- chattiä ja nukahtamista. Kunnes, (rumpujen pärinää) B alias kääpiö soittaa. Shit.
Olin ehtinyt jo 'unohtaa' koko ihmisen, poistaa sen numerot ja ne kymmenet tikarinlailla pistävät viestit romukoppaan ja tadaa, siinä se vilkkuu, numerosarja kännykän ruudulla. Paniikin omaisesti painoin vaan 'hiljennä', arvasin heti, ketä kyseessä on, mutten ollut ihan varma. Se soitti uudelleen ja mä tyhmänä (ja ilmeisen heikkona) vastasin. Shit.

Juteltiin voiko hän tulla meille yöksi, miten hän on pahoillaan kaikesta (joo, unohdinko kertoa miten kyseinen Romeo yritti iskeä työkaveriani ja kertoi millainen säälittävä kedon kukka olinkaan.) ja haluisi halata mua ja lohduttaa.
Erinäisten mutkien ja pomppujen, viestien ja puheluiden jälkeen mä kirjoittelen täällä katkerana vuodatusta omasta kyvyttömyydestäni vastustaa vanhaa suolaa. Ja se sammui, nukahti tai esitti jompaa kumpaa. Yhtä kaikki.

Mulle oli ihan fine toi kyseinen bootycallin rooli, en mä mitään romanssia ois välttämättä (no enPÄ) halunnutkaan, tietäen, että hän lähtee kuitenkin kauas. Ylihuomenna itseasiassa. Silti se mies viiltää mun sielua, sisintä ja sydäntä pahemmin kuin mikään. Ois jättänyt soittamatta. Ja ennenkaikkea, miks mä en jättänyt vastaamatta??? Ja miksi aina heltyy, tai vastaa puhelimeen kun tietää heltyvänsä kun kuulee kuinka ihana sitä onkaan. Miksei sitä vaan ime itseensä tota "oot ihana jne"-roskaa ja paina sitten sitä punasta luuria? Ehei. Sitä haluaa enemmän ja enemmän ja kokeilee rajojaan ja niinhän sitä sanotaan, ahneella on katkera loppu. Tuntuu vaan, että mä olen aina se osapuoli joka on ahne, katkera ja jolta ne jutut loppuu.

Aina ois voinut jättää sen viimeisen viestin lähettämättä, viimeisen puhelun soittamatta uskoen, että se ois pelastanut palasen sitä ihmisyyttä ja itsekunnioitusta mikä tollaisen sotkun jälkeen voi vaan ihmisessä pihistä.

Ja ne uudenvuoden lupaukset miten selviin, selviin ja selviin, yksin ja upeana. Yks snoopykalsarinen rasvalettinen vanhapiika ilmottautuu. No, yksin olen. Mutta selviimisestä en tiedä. Vaikkei loppupeleissä no harm done. Ja onhan mulla Se Oikea-chatti.

Ehkä otan uuden, radikaalin lähestymistavan tähän tilanteeseen:
-Hanki salainen numero tai prepaidi jota vaihdat viikon välein
-Poista neljättä kertaa B:n alias kääpiön numero puhelimesta ja PIDÄ SE POISSA
-Älä vastaa puheluihin joista tiedät 3 viimestä numeroa ja tiedät ketä soittaa ja tiedät miten asiat menee kuitenkin mutta vastaat muka viattomana "mitä asiaa"
-Älä palaa jo huonoksi havaittuun vaikka sen mielestä olisit ihana, upee ja loistava ja vaikka se ois kuinka pahoillaan ja vaikka miten sen mielestä MUN kaverit valehtelee ja miten SE on puolustanut MUA sen kavereille

Mä jäin vaan miettimään, että mitä hittoa tarkoittaa "mä välitän susta ihan hirveesti, en vaan tiedä vielä millä tavoin". Suomennettuna: "oon päättänyt hakata sut henkisesti, en vaan tiedä vielä vasaralla vai moukarilla".

Shit.

Ps. Jotenkin koominen toi 2 päivää sitten kirjoitettu (Missing) IN ACTION. Valkonen lippu heiluu taas, ja oon takaisin siinä, mistä joskus aloitettiin: MISSING (in action) Buu.

Ps. Melkeen unohdin tärkeimmän, eräs perheenjäsen meni tänään kihloihin. Lupasin olla kukkastyttö tai riisinjakaja. Muihin hommiin tarvitaan kuulemma partneri, "ees sellainen esittely-yksilö". Éttä kaikki esittely-yksilöt, saa soittaa.

2009

Mä en ole tullut vielä lopputulokseen, oliko uusivuosi helvetin upea vai hirveä. Luultavasti jälkimmäistä, mutta ikimuistoinen kuitenkin kokonaisuudessaan. Eksyttiin Lahden kanssa epäilyttäviin teknobileisiin selvinpäin, piiloteltiin pusikoissa siiderien kera, tyhjennettiin pulloa toisen perään ja oltiin räjähdysvalmiina vastaanottamaan uusivuosi ennen kuin kello oli edes puoltayötä. Niin nopeaa humalaa en oo pienen elämäni aikana todistanut, mutta mulla on lieventäviä asianhaaroja PALJON.

1. Teknobileet

2. Teknobileet ja bemarit parkkipaikalla

3. Teknobileet täynnä laservaloja

4. Teknobileet täynnä syntymäkunnan kasvatteja, jotka toivoin jo unohtaneeni. Ainiin, naapurin "jussihan" se siinä ja "ooi ihana nähdä pitkästä aikaa".

En oo ehkä ikinä elämässäni valehdellut niin paljon kuin sen tunnin aikana mitä kyseisessä bileparatiisissa hengattiin. Oli muka niin kivaa nähdä kaikkia, kaikki oli niin kauniita ja komeita ja mä en tiedä - mutta se viinipullo oli mun paras ystävä koko illan. Sellainen "to die for"-ystävä.

Päädyttiin Lahden kanssa paikalliseen yökerhoon, vietettiin herkkiä hetkiä posliinipyntyn kanssa ja Lahti päätyi kotiin. Oon niin huono ystävä, mun ois pitänyt vaan kiertää se korkki lujemmin kiinni mutta niiden teknovalojen sokaisemana mä kaadoin lisää. Ja lisää.

No, onneksi Lahdella oli koko suku koolla kun hän teki näyttävän paluun kotikulmille. Ja mä nolona huusin "hyvää uuttavuotta". Hyvä minä, hyvä Lahti.

Päädyin takaisin yöelämään, YKSIN. En tiedä minkä sortin "oon itsenäinen nainen, meen yksin, selviin yksin ja nautin yksin"-oivallus oli iskenyt, mutta portsarin mut muistaessa ja ilmaiseksi sisäänpäässessäni tunsin oloni upeaksi. Vaikka näin jälkeenpäin, miten mua ja Lahtea ois voinut unohtaa, se portsarihan pelasti meidät sieltä vessakopista ja sitä paitsi, olin maksanut itseni jo kerran sisään. Mutta, ainahan sitä voi toivoa, uskoa ja muuntaa totuutta.
Loppuilta onkin sitten tupakansavua, discopalloja ja tyhjää täynnä. Ei kannata kysyä, en muista kuitenkaan.

Päädyin makkaraperunoiden, kahden kumoon kaatumisen ja otsalla levänneen ketsupin jälkeen kotisohvalle, sammuin ja no, tässä ollaan, päivän kooman jälkeen.

Oon elänyt aamun tuskissani, pohtien elämän ja uudenvuoden tarkoitusta, mietin viime vuotta ja no, pohtinut paljon. Oon yrittänyt pohtia äitini viisaita sanoja siitä, miten kaikesta oppii. Kyseinen lause yhdistettynä viime vuoteen; mä en oppinut mitään. Tein samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Ja en tiedä oonko oppinut vieläkään. Ehkä tää tipaton tammikuu saa mut oikeille poluille, rauhoittumaan, hankkimaan sen salikortin, kiinteän takapuolen ja puhtaan omantunnon. Mä oon valmis niille kaikille.

Lainatakseni mun rakasta äitiäni vielä: "Mieti positiivisesti, ei sulla ainakaan vois mennä huonommin". Mikä sarkasmin kreikkalainen jumalatar. Mun äiti siis. Mutta totta, itse olen kuoppaa kaivanut, sinne pudonnut ja langennut jokaiseen rottaan, mikä sinne kuoppaan on tiensä löytänyt. Ajattelin vuonna 2009 tehdä siitä kuopasta mun oman positiivisen pesäkolosen, heittää ne rotat ns "helvetiin" ja odottaa sitä pelastavaa köyttä kömpiväksi. Mutta siihen saakka, aion olla happily ever after mun kuopan kanssa.

Tai joo, Carrien sanoja tulkitakseni:

Maybe some women aren'tmeant to be tamed. Maybethey just need to run
free til they find someone justas wild to run with them.

Ehkä mä tarvitsen vain jonkun, joka sinne kuoppaan mun kanssa putoaa. Yhtä kaikki, parhaillaan, mulle kelpaa kaikki - tai ei ketään.

Oon onnellinen ja yritän olla. Ennenkaikkea nauttia siitä kaikesta mitä mulla on. Kaikkien niiden eroottisten tanssiliikkeiden, miesseikkailuiden ja "miks kukaan ei rakasta mua"-kyynelten jälkeen, tiedän tietäväni vähän enemmän siitä, kuka mä olen, mitä mä haluan ja mitä mä omistan. Eikö se ole jo jotain? Ehkä se on parempaa kuin se poikaystävä, unelmien työpaikka tai se sikakallis laukku mistä mä koko vuoden haaveilin.

Ja kuten mä olen aina mun ystäville niiden rintojen, pitkien säärten tai hoikemman uuman tai miesten puutteessa sanonut ; "mun mielestä ne mitä muut mieltää virheiksi / puutteiksi tekee ihmisestä vaan kauniimman ja mielenkiintoisemman - mun silmiin täydellisen"

Ei kukaan tarvitse toista tekemään itsestään täydellistä. Se toinen vaan ehkä täydentää toista, ei tee hänestä täydellistä. Sen mä yritän muistaa tänä vuonna. Sen mä lupaan vuonna 2009. Että mäkin kaikista mokista huolimatta oon, ihminen.

Vuoden 2009 hymysuin aloittan,

(missing) IN ACTION