All I want is all at once.

Tiedätkö sen tunteen kun iho menee rikki, jää haava joka vuotaa (=J), siihen laitetaan laastari (=B). Yhtäkkiä kun se laastari vedetäänkin pois, se kirpasee ja sattuu sen hetken. Sitä ihan suojaksi heittää käden (=Blondi) siihen mistä laastarin veti pois, ihan vaan helpottaakseen sitä irronneiden käsikarvojen tuottamaa tuskaa ja ehkä peittääkseen sen haavan. Sitä aina toivoo, että haavat paranis nopeaan. Jotkut paranee nopeemmin, jotkut hitaammin, jotkut revitään auki aina uudestaan. Mutta peruuttamaton fakta on se, että ne paranee aina, ajan, laastareiden ja hyvän hoidon kera. Joistan jää arpia. Mutta arvethan kertoo elämästä. Mutta mä oon vasta 19. En halua loukata itseäni, mutta se on väistämätöntä. Lapsen on kaaduttava oppiakseen pysymään pystyssä.

Sitä mä vaan pohdin, että kulkeakko kypärä päässä vai ottaa suosiolla ne kolhut vastaan? Mä kestän ehkä mustelmat, mutta en oo valmis avaamaan enää yhtään haavaa. Laastarikin kirpaisi liikaa, ihan liikaa ja se vaan peitti jotain, mikä vieläkin on auki.

B on nyt historiaa. Katkaisi, poikkaisi ja pisti pinoon sanoin "oot kylmä, susta ei saa mitään irti, ollaan liian erilaisia", mutta "ei tää kaikki johdu susta, on mussakin vikaa". En oo ikinä ymmärtänyt sitä, miten ensin hyökytetään maanrakoon ja sitten hypitään päälle sanomalla "hei, kyllä mussakin on vikaa".

Joo no, olihan B pieni, lyhyt ja naisellinen. Ennenkaikkea ehkä liian erilainen.
Ja enhän mä hänestä mitään aviomiestä halunnutkaan, oli vaan kiva saada sitä huomiota mitä hän mulle tarjosi, pitkästä aikaa Jn jälkeen. Ehkä se oli se huomio minkä takia mä vuodatin kyyneleitä, ehkei se ollut itse B. Okei, voi olla, että se oli noiden combo, mutta en halua myöntää, että B ois mua millään tavalla koskettanut. Tai, että mä häneen olisin ollut ihastunut. En ees tiedä. Voi olla, että olinkin. Musta ne sanat olivat vaan kohtuuttomia kahden humalaisen baarikerran ja yhden kunnollisen näkemisen perusteella.

Lähetin samantien kyseisen B:n millainen-minä-olen-ihmisenä-analyysin jälkeen viestiä Blondille.
Oltiin nähty viikonloppuna, luvattu soitella seuraavalla viikolla ja mennä kahville. Blondihan on siis erään ystäväni exä. Ironista. Lähetin viestiä silti, enhän mä mitään treffiseuraa ollutkaan hakemassa, en mitään kokonaisvaltaista pelastusta, kutsun sitä mielummin kriisiavuksi. Kaljoteltiin keskellä viikkoa, mun maailma pyöri jo kahdesta sidukasta. Mutta se auttoi, ei niinkään ne siiderit vaan se mauton flirtti, jota mä ainakin niin kovin kaipasin.

Blondi tosin kysyi, että mites mä ja J. Nauroin ja kysyin, "ketä J?".
Blondi kysyi onko J poikaystävämateriaalia, ottaisinko hänet takaisin jos voisin. Mä vaan nauroin, ei tietenkään ja en tietenkään. Jotenkin siinä tilanteessa mä en nähnyt J:tä kovinkaan kummoisena.
Tosin myönsin, että olin palavasti rakastunut J:hin. Tai ihastunut? Ei, rakastunut. Mutta en enää.

Mitä mä oikeen kaipaan? J:tä, meidän suhdetta, jännitystä, sitä, että oikeesti ihastuu, niitä perhosia mahaan vai MITÄ? Ja mikä estää mua ihastumasta ja rakastumasta johonkin toiseen? Vetoon aina J:hin. Miksi? Sen mä vaan haluan tietää.

Nyt kun oon tavannut B:n, oon yhä enemmän alkanut miettimään J:tä. Luulin oikeesti päässeeni Jstä yli, enhän mä ollut tuntenut aikoihin mitään, en miettinyt niin usein ja oli helpompi olla. Ihan kun ois päässyt siihen sinkkuuteen taas kiinni, oppinu iloitsemaan siitä.
Sitten tuli B, joka on ihan oma lukunsa. Hän on ollut pelkästään ihana, mukava ja herttainen. Silti vertaan onko B mitään sellaista mitä J oli. Herättääkö se mussa samanlaisia tunteita kuin j aikoinaan. Tuntuu, että Jn jälkeen on ollu mahdoton tuntea mitään, ainakaan mikään ei tunnu miltään. En tiedä johtuuko se siitä, että vaistomaisesti suojelen itseäni joltain vai eikö kyseiset kohtalon oikut oo olleet mulle sitä mitä haluan. Ja mitä mä oikeestaan haluan? Jnkö?

Haluisin vaan tuntea taas. Samalla tavalla kuin Jn kanssa. Ja joo, ottaisin mä Jn takaisin - edelleen.

Ja ajattelen häntä - edelleen.