I guess it's time to move on, I really dont care who's right or wrong

Humalaisia öitä: Kymmeniä
Vääriä päätöksiä: Satoja
Ihastuksia: 2
Seurustelua: 0 päivää, kuukautta, vuotta

Vuosi 2008 alkaa olla pulkassa. En oo päivitellyt aikoihin, ei ole tuntunut tapahtuvan mitään järisyttävää asteikolla sinkkuus Richtereillä mitattuna. Tai paljonkin, mutta muotoilla sanoiksi sitten omia mokiaan, oon elänyt vahvasti uskossa "mitä ei ääneen myönnä itselleen, ei oikeasti tapahtunutkaan". Mokannuthan mä olen, facebookinkin mukaan unelmien mies on Bad boy ja mikäli sikäli fb:iin on uskomista, pariutumista ei ole odotettavissa tulevaisuudessakaan.
Bad boy for life, you may be single for life. Sanokaan mun sanoneen. Kaikki komea, tavoittamaton on aina ollut mun mieleen, jokainen kissa haluaa tainnuttaa oman kehäkettunsa, lukita häkkiin ja perustaa oman pesänsä, mutta ainut asia mitä mä tunnen tainnuttaneeni viimeisen vuoden aikana on usko miehiin.

Lahden kanssa keskusteltiin tänään, miten vuosi 2009 on omistettu kaikelle ihanalle ja ihmeelliselle. Mutta tipaton tammikuu ja herkuton helmikuu saa mut jo epäilemään tulevan vuoden hohtoa. Tosin, sainhan mä salikortin joululahjaksi, ehkä löydän uuden kumppanin baarin ja pullon sijaan salilta. Missing in action osa 1: etsi mies muualta kuin baarista.

Ja jottei vuoden 2008 muistelot jäis tiivistämättä, tässä on ranskalaisin viivoin kaikki opittu tältä vuodelta.

-Suhtaudu kaikkeen alle 170 cm varauksella, homma harvoin toimii jos itse on pidempi
- Ja älä ainakaan hyvä nainen itke minkään 170 senttisen perään, osta mielummin uudet korot
-Aku Ankkaa harrastavat miehet - ehkä isoin NO NO viimeisen viikon aikana
-Piiri pieni ei todellakaan pyöri akselinsa ympäri - jätä kaikki exhoitojen kaverit unholaan
-Pilottitakit tai bemarilippikset ei oo vieläkään tulleet muotiin

Lupaan jatkaa tota listaa vielä. Lähden fiilistelmään rakkauslauluja, koska jotkut asiat ei koskaan muutu. Esim Celine Dion.

All I want is all at once.

Tiedätkö sen tunteen kun iho menee rikki, jää haava joka vuotaa (=J), siihen laitetaan laastari (=B). Yhtäkkiä kun se laastari vedetäänkin pois, se kirpasee ja sattuu sen hetken. Sitä ihan suojaksi heittää käden (=Blondi) siihen mistä laastarin veti pois, ihan vaan helpottaakseen sitä irronneiden käsikarvojen tuottamaa tuskaa ja ehkä peittääkseen sen haavan. Sitä aina toivoo, että haavat paranis nopeaan. Jotkut paranee nopeemmin, jotkut hitaammin, jotkut revitään auki aina uudestaan. Mutta peruuttamaton fakta on se, että ne paranee aina, ajan, laastareiden ja hyvän hoidon kera. Joistan jää arpia. Mutta arvethan kertoo elämästä. Mutta mä oon vasta 19. En halua loukata itseäni, mutta se on väistämätöntä. Lapsen on kaaduttava oppiakseen pysymään pystyssä.

Sitä mä vaan pohdin, että kulkeakko kypärä päässä vai ottaa suosiolla ne kolhut vastaan? Mä kestän ehkä mustelmat, mutta en oo valmis avaamaan enää yhtään haavaa. Laastarikin kirpaisi liikaa, ihan liikaa ja se vaan peitti jotain, mikä vieläkin on auki.

B on nyt historiaa. Katkaisi, poikkaisi ja pisti pinoon sanoin "oot kylmä, susta ei saa mitään irti, ollaan liian erilaisia", mutta "ei tää kaikki johdu susta, on mussakin vikaa". En oo ikinä ymmärtänyt sitä, miten ensin hyökytetään maanrakoon ja sitten hypitään päälle sanomalla "hei, kyllä mussakin on vikaa".

Joo no, olihan B pieni, lyhyt ja naisellinen. Ennenkaikkea ehkä liian erilainen.
Ja enhän mä hänestä mitään aviomiestä halunnutkaan, oli vaan kiva saada sitä huomiota mitä hän mulle tarjosi, pitkästä aikaa Jn jälkeen. Ehkä se oli se huomio minkä takia mä vuodatin kyyneleitä, ehkei se ollut itse B. Okei, voi olla, että se oli noiden combo, mutta en halua myöntää, että B ois mua millään tavalla koskettanut. Tai, että mä häneen olisin ollut ihastunut. En ees tiedä. Voi olla, että olinkin. Musta ne sanat olivat vaan kohtuuttomia kahden humalaisen baarikerran ja yhden kunnollisen näkemisen perusteella.

Lähetin samantien kyseisen B:n millainen-minä-olen-ihmisenä-analyysin jälkeen viestiä Blondille.
Oltiin nähty viikonloppuna, luvattu soitella seuraavalla viikolla ja mennä kahville. Blondihan on siis erään ystäväni exä. Ironista. Lähetin viestiä silti, enhän mä mitään treffiseuraa ollutkaan hakemassa, en mitään kokonaisvaltaista pelastusta, kutsun sitä mielummin kriisiavuksi. Kaljoteltiin keskellä viikkoa, mun maailma pyöri jo kahdesta sidukasta. Mutta se auttoi, ei niinkään ne siiderit vaan se mauton flirtti, jota mä ainakin niin kovin kaipasin.

Blondi tosin kysyi, että mites mä ja J. Nauroin ja kysyin, "ketä J?".
Blondi kysyi onko J poikaystävämateriaalia, ottaisinko hänet takaisin jos voisin. Mä vaan nauroin, ei tietenkään ja en tietenkään. Jotenkin siinä tilanteessa mä en nähnyt J:tä kovinkaan kummoisena.
Tosin myönsin, että olin palavasti rakastunut J:hin. Tai ihastunut? Ei, rakastunut. Mutta en enää.

Mitä mä oikeen kaipaan? J:tä, meidän suhdetta, jännitystä, sitä, että oikeesti ihastuu, niitä perhosia mahaan vai MITÄ? Ja mikä estää mua ihastumasta ja rakastumasta johonkin toiseen? Vetoon aina J:hin. Miksi? Sen mä vaan haluan tietää.

Nyt kun oon tavannut B:n, oon yhä enemmän alkanut miettimään J:tä. Luulin oikeesti päässeeni Jstä yli, enhän mä ollut tuntenut aikoihin mitään, en miettinyt niin usein ja oli helpompi olla. Ihan kun ois päässyt siihen sinkkuuteen taas kiinni, oppinu iloitsemaan siitä.
Sitten tuli B, joka on ihan oma lukunsa. Hän on ollut pelkästään ihana, mukava ja herttainen. Silti vertaan onko B mitään sellaista mitä J oli. Herättääkö se mussa samanlaisia tunteita kuin j aikoinaan. Tuntuu, että Jn jälkeen on ollu mahdoton tuntea mitään, ainakaan mikään ei tunnu miltään. En tiedä johtuuko se siitä, että vaistomaisesti suojelen itseäni joltain vai eikö kyseiset kohtalon oikut oo olleet mulle sitä mitä haluan. Ja mitä mä oikeestaan haluan? Jnkö?

Haluisin vaan tuntea taas. Samalla tavalla kuin Jn kanssa. Ja joo, ottaisin mä Jn takaisin - edelleen.

Ja ajattelen häntä - edelleen.

Pienimies

Tuntuu pahalta kirjoittaa Pienestämiehestä. Mutta kirjoitan silti, onhan se ollut sen verran suuri merkkipaalu mun orastavissa rakkaussuhteissa.
Pienimies on tuttu ystäväpiirini kautta, mikä vaikeuttaa ja velvoittaa mun suhdetta Pieneenmieheen. En pääse eroon vaikka haluaisin, olen aina vähintään selityksen velkaa. Ja niitä selityksiä onkin ollut.

Pienenmiehen ja mun välit oli ensin täysin kaverilliset, hän vaikutti mukavalta, ymmärtävältä ja ihanalta ihmiseltä. Sellaiselta ketä on ihana tuntea, kaverina. Ystävystyttiin, puhuttiin, käytiin kaljalla, avauduin mun hektisestä elämästä, ala- ja ylämäistä. Ja hän kuunteli. Luulin, että vähintään puhumalla unelmien sielunkumppanista hän ymmärtäisi, ettei kyse ole hänestä. Mutta ei. Hän tuli moikkailemaan työpaikalle, toi pehmoleluja ja mä naiivina uskoin kavereiden mielipiteistä huolimatta, että Pienimieshän on vaan loistava ystävä. Joo-o. Hän oli kertonut yhteiselle tutullemme tunteistaan; jos olisin kiinnostunut hän olisi ihan mukana, jos ei niin ei sekään haittaa. Mä en tue tollasta "joo kaikki käy"-diiliä.

Kyseisen tunnustuksen jälkeen oon elänyt elämäni ihan uudessa valossa, Pienenmiehen suhteen siis. Kaikki ne eleet, ilmeet, lahjat, kaikki, nään ne sydänkulpat jo suurina jonoina pulppuavan hänen korvista. Ja mä voisin ampua jokaisen niistä kuplista alas, hyppiä päälle ja heittää kärrynpyöriä pelkästä helpotuksesta.
Otin ne ruusunpunaiset lasit hetkeksi pois ja tutkin niinkin loisteliasta tiedonlähdettä kuin IRC-galleria. Oi kyllä, tuo jokaisen kommenttikyttääjän ja Sherlockiksi haluavan raamattu. Miksi mun hälytyskellot ei soineet jo silloin, kun tajusin Pienenmiehen julistavan masturbaation ilosanomaa julkisesti. Ja jokainen kuva missä Pienimies poseerasi rinnat omistavan henkilön kanssa, oli hän kuvatekstikseen kirjoittanut "naisii!!!". Joo. Mä en todellakaan halunnut kuulua naiskansioon.

Myös lahti on saanut osansa mun ja Pienenmiehen 'vuosisadan rakkaustarinasta'. Tämän urhean ja atleettisen "naisii"- miehen ystävä oli tullut humalapäissään selittämään lahdelle jotain siitä miten olen PM:n nainen. Tai miksi en ole kertonut PM:stä lahdelle. Tarviiko mun edes kertoa, miksen kertonut lahdelle. Ja mikä PM:n nainen. Enhän mä ollut sen galleriakuvissakaan.

Juhlittiin vanhenemista, myös PM oli paikalla kavereineen. Oli royalkortit ja kaikki. Kuoharia baarissa, se tottakai maksoi. Ja ne jutut miten hän on horny ja in need, in deed. HEKO HEKO. Ihan kun se ei olisi käynyt ilmi hänen masturbaatiogallerioinnista. Sain pehmolelun. Anelevia katseita, varsinainen puppyfacehän se on. Kaikista järkyttävintä oli, että mun avaimien puutteessa päädyin maailman surkeimmille "jatkoille" hänen luo. Ja heräsin pilkkihaalari (okei kaikki vaatteet päällä maastoutuneena sängyn sivulaudan päällä kiikkuen) päällä ja PM toisella puolella. Siinä oli ollut ihminen välissä, mutta nyt siinä välissä ammotti mun ja hänen suhteen tiivistävä väli. Käännyin ja mitäs paljastuikaan, PM:n persvako.

PM on ennenkaikkea hyväsydämminen mies, mutta mä en ole ihminen tyydyttämään hänen tarpeitaan (joita selvästi löytyy), käyttämään hänen royalkorttiaan tai ajelemaan bemarilla, jonka isi on maksanut.
Tämä ei ole tapaus, jossa suhteeseen ryhtyessään ois pitänyt pohtia, että entä jos tässä käy huonosti ja hieno ystävyys menee sen takia piloille. Kyse on siitä, että jos unelmien mies on itsekustanteinen, nöyrä, +180cm ja ihana, niin pitääkö silloin lähteä suhteeseen ihmisen kanssa, joka on galleriakeskeinen "naisii!!!!"-valloittava päätä lyhyempi masturbaatiomestari, mutta muuten ihana. Niitä kutsutaan kavereiksi. Kavereiksi, joista tietää ihan liikaa.

Voin kertoa, että en ole ainut joka on missing in action. Pienimies taitaa olla ihan missing in his own game.

Ihana Ossi.

Tekstailtiin A:n kanssa eilen "pitkästä" aikaa. Teki hyvää, ne viestit saa mut hymyilemään. A on ihana, vaikkei meidän suhteesta mitään varmastikkaan pidemmän päälle ois tullut. Meidän suhteessa hyvää oli se, että olin niskan päällä (haha); tiesin ettei mua jätettäis ja rakkaus oli ehdotonta. Sain olla mitä olin, olla huonolla tuulella, hyvällä tuulella ja silti, joka päivä, mulla oli joku, ketä vastasi viesteihin, nukkui vieressä ja kaipasi. Ennen kaikkea rakasti.

Ja mä olin 16. :D Story of my life.

Mutta 16v. Saa mut nauramaan joka kerta.

Sitä paitsi, kasvoin A:n ohi. Sen miehinen ego ei kestänyt mun 3cm talvisaappaita vuonna 2005. Miten se kestäisi mun korkojen kokoelman tänään? Se mies murtuisi.
Siksi korkoja kestävä mies on mun unelmien mies. Se Oikea.

Nyt näen unia Filungista. "Wuhuu". Se kolkutteli meidän ovea, äiti avas sen ja mä juoksin sen syliin RAKASTUNEENA. Mua ei haitanneet sen yhteen kasvaneet kulmakarvat, ei sen landelainen olemus, ei mikään. Ja hei, voin kertoa, että ne kulmakarvat oli jo ensimmäinen iso "no no". Mutta juu, kotona oltiin kunnes yhtäkkiä asteltiin alttarille. Taisin herätä ennen "tahdon"- sanaa, -aamen-. Löysin Filungin laittaman meseviestin mulle, mihin tosin en ikinä vastannut. Kylmä minä. Kamalat kulmat. Se viesti sisälsi mm sanat schaissee, kolmiloikkaaja, "en todellakaa ollu iskukunnos" ja päättyi sanoihin "for real". Jonkun sortin rakkaudentunnustukseksi ton laskisin, lopetin ajattelun jo "schaissen" kohdalla. Tais olla toinen lause tossa A4:sen kokosessa vuodatuksessa. Ehkä oon kylmä ja kyyninen mutta kategorioisin kyseisen proosan lokeroon "ihan kiva idea, surkee toteutus".

Jonkin sortin aallonpohja on siis virallisesti saavutettu kohteessa "mä ja miehet".
Tällä hetkellä kädessä on niin surkeat kortit, että niillä pelaaminen ajais mut vain suuriin rappioihin, itsetunnon ja - kunnioituksen menetykseen. Mä edelleen odotan sitä jätkää tai kunkkua. Ässän oon jättänyt myöhemmäksi, en oo etsimässä Sitä Oikeaa, suurta elämänkumppania. Ihan vain häntä kenen viereen mennä nukkumaan tequilahuuruisten Onnela-iltojen jäljeen, kenen kanssa katsoa ne maikkarin lauantaileffat, kenen kanssa olla.
Oon oleillut jo niin kauan yksin, kera läppärin, salmiakkien ja Onnelan tanssilattioiden, että ihan kohtuullista ois mun mielestä mennä eteenpäin. Saada jonkin sortin säpinää, sutinaa, ELOA elämään. Kuten eilen tekstailtiin Lahden kanssa; "Filunki tulee sun uniin? Erittäin pelottavaa. Oon samaa mieltä että tarviit jotain vipinää ja pian. P:n läheisyys ei riitä."
Asian ytimeen. P aka possu aka pienimies aka sunnuntaiaamuinen persvako on sitten asia jo ihan erikseen. En jaksa tänään kirjoittaa saati pohtia Pientämiestä, onhan sitä tässä jo viikko pohdittu, todistettu ja jaksettu, joten jätetään se myöhemmäksi. Ja mikä tarina siinä onkaan kerrottavana bemareineen, royalkortteineen ja "i was horny like, all the time":en.

Onneksi loppuviikon ohjelmistoon kuuluu Hunksit. "Ossilta" saatu sylitanssi ois sitä toivottua säpinää ja sutinaa. Todellakin.

Hei voiko 16 veenä oikeesti rakastaa, sitä mä vaan pohdin?

Missing in action